Annin oppimispäiväkirja ja portfolio

LASTENKOTI: -Minä sulle mitat näytän! -Ai mitkä mitat? Desilitran mitan vai ruokalusikallisen?

Perjantain ja lauantain iltavuorot menivät ilman merkintöjä, vaikka päivistä paljon ajatuksia heräsikin. Ehkä olikin hyvä jättää tilaa työskennellä ajatusten kanssa, vaikka tavoilleni orjallisena haluaisin kirjoittaa heti päivän päätyttyä. Lauantaina meillä oli ohjauskeskustelu ho:n kanssa ja hän sanoi, että olen ollut pe- ja la-illat hiljainen ja etäinen suhteessa lapsiin ja myös aikuisiin. En ollut edes itse tiedostanut sitä niin selkeästi.

Ohjauskeskustelun seurauksena ajatuksiin nousi myös se, kuinka rankkaa tietoinen vuorovaikuttaminen on ja miksi yksinkertaiset kysymyslauseet ovat vaikea saada joskus suusta ulos. Tarkoituksenani oli tässä harjoittelun ohella kehittää tietoista vuorovaikutusta ja lukea vuorovaikutus- ja sosiaaliset taidot kirjaa, josta aiemmin jo mainitsin. Aikaa vaan ei meinaa riittä lukemiselle.

Toinen vaikea juttu on olla tietoinen itsestään koko ajan. Se on ihan uusi juttu mulle, eikä se ole helppoa. Siinä ohessa kun yrität tarkkailla lapsia, vuorovaikuttaa niiden kanssa ja olla luontevasti kotona. Yksi asia kerrallaan sujuu, mutta kaikkia yhdessä samaan aikaan. Tuntuu, ettei aivokapasiteetti riitä. Kai ne on asioita jotka oppii ja tulee luonteviksi niin kuin auton ajamisen kanssa kävi. Jossain vaiheessa pystyikin vääntämään rattia, käyttämään polkimia ja vaihtamaan vaihdetta vielä samalla tarkkaillen muuta liikennettä, vaikka autokoulussa se tuntui mahdottomalta.

Tänä aamuna paukahdin töihin aamuvuorolaisille puhtaana yllätyksenä. Mun vuoroja ei oltu muistettu tai huomattu työvuorolistasta, enkä siksi ollut ilmoitustaululle merkittynä. Se onneksi korjaantui laittamalla nimilappu paikalleen, mutta ainakin yksi lapsi oli vähän hämillään mun näkemisestä. Ilmeisesti tieto ketkä aikuiset ovat täällä luo tiettyä turvallisuutta.

Aamupalapöydässä hiljainen tyttö oli vuolaan puhelias ja suuntasi kertomansa lähes suoraan mulle. Viime viikon iltavuoroissa yhdessä tv:n katsominen ja ompeluprojektin aloittaminen ei ehkä mennyt ihan hukkaan.

Jossain vaiheessa jäin hetkeksi yksin talon vanhimman lapsen kanssa, jolla koulu alkoi vasta myöhään. Eiköhän juuri silloin tytöllä ollut tarve saada rahaa kampaajalle ja minä jouduin sitä antamaan. Hyvä tilanne ja siitä selvittiin. Soitin johtajalle ja varmistin mistä kassasta rahan annan ja miten sen merkitsen. Tyttö sai rahaa vähän yläkanttiin kun pelkkä leikkaus on kyseessä, mutta on johtajan mukaan hyvin tietoinen käytännöstä, että kuitti ja vaihtorahat on oltava kampaajalta tullessa mukana.

Muuten päivä oli hiljainen kun lapset olivat koulussa. Imuroin, kirjoitin aamun raportteja ja puuhattiin keittiössä emännän kanssa. Juteltiin ja touhuttiin. Tosi nopeasti meni päivä, sillä emäntä keksi tekemistä keittiössä. Oltiin niin tehokkaita yhdessä, että iltapäivän puolella meinasi tulla tekemisen puute.

Ensimmäinen lapsi tuli yhden maissa ja sitten poikia ripottelikin aika tasaisesti. Kauhea nälkä kaikilla kun koulussa oli ”pahaa” ruokaa. On mukava kun mua ei enää vierasteta, vaan mullekin tullaan kertomaan kaikenlaista. Pitäisi vielä osata olla aktiivisempi kyselemään..

Tunnisteet: lastenkoti, työssäoppiminen

posted by Anni @ 8:02 ip.