maanantaina, lokakuuta 30, 2006

KV: Not so hot, but so very very hot

Eiköhän sitä aamulla tavattu tuomitut kaverit. Annaliisaa oli ruvennut säälittämään ja näin ollen hän perui tappokäskyn. Melkein epäilen, että kaikki koirat ovat edelleen hengissä kun täältä lähdetään joulukuussa. Saattaa kuitenkin käydä niin etten suostu ruokailemaan Bryanin kanssa samassa tilassa. Koen sen todella uhkaavaksi.

Aamupalan jälkeen hypättiin autoon Sukatin ja Rilifin kanssa. Jeparassa yhtäkkiä oltiinkin jo lastenkodin pihassa, enkä ensin osannut sitä kuvitella lastenkodiksi. Paikka oli kuin mikä tahansa valtion laitoksista, joiden pihalla ollaan autossa odoteltu, kun Sukati käy asioilla. Seuraavassa hetkessä istuttiin todella siistissä toimistossa keskustelemassa vihreään uniformuun pukeutuneen herran kanssa, joka kyseli meistä ja kertoi lastenkodista Indonesiaksi. Rilif tulkkasi. Kierrettiin katsomassa paikkaa, kliinisen näköstä, valkoista kalkattua seinää ja valkoista kaakelia. Moskeija, tyttöjen majoitusrakennuksia, opiskelu- ja harrastushuoneet, poikien majoitusrakennuksia, poikien ruokailutila, keittiö ja tyttöjen ruokailutila muodostivat hevosenkengän juhlasalin tapaisen rakennuksen ympärille.

Lapsia yhteensä 80, jotka asuvat huoneissa, joissa 8-10 lasta kerrallaan. Fiilis oli ihan hyvä ja tuntui, että meihin yritettiin ulkomaalaisina tehdä erityisen hyvä vaikutus. Laitokseltahan se paikka tuntui, mutta ehkä siellä lapsilla parempi, kuin niissä oloissa, mistä sinne on tultu.

Keskustelussa ennen kuin lähdettiin katselemaan lastenkotia, keskusteltiin muun muassa koulutuksesta. Indonesiassa koulujen käynti on kovin teoreettista ja joudut vielä päälle käymään kursseja saadaksesi töitä. Voisin kuvitella, että Suomessa vaatimukset ovat kymmenkertaiset verrattuna tänne.

Automatkoilla edestakaisin juteltiin Rilifin kanssa hintaeroista, ensin vaatteiden ja sitten palkkojen. Täällä halpa t-paita on 15 000 rupiaa, joka on alle 1,5 euroa (kurssi on täällä noin 1€ = 11.500 rupiaa). Kassan palkka kuukaudessa on Rilifin arviolta noin 50 euroa. Ravintolassa täällä syö ehkä halvimmillaan 5000 rupialla, katukeittiöiden hintoja en ole vielä päässyt vertailemaan, mutta mun lihapullat ja nuudeli liemessä maksoivat 5500 rupiaa ja oli yksi listan halvimmista annoksista.

Olen tosi tyytyväinen, sillä olen oppinut hyvin ruokien nimiä Indonesiaksi ja ilman englantia osaisin tilata useammankin erilaisen turvallisen ruuan. Balilla todennäköisesti kaikissa paikoissa listat on englanniksi, turisteja kun siellä pitäisi riittää.

Kuten varmaan olette huomanneet, ainakin te, jotka päivittäin käytte lukemassa näitä juttuja, blogger ei ole suostunut toimimaan. Näin ollen, en ole saanut päivitettyä mitään nettiin ja nämä kaikki tulevat vähän jälkijunassa.

--

Päivällisellä kuulin, että lähdetään ensimmäinen päivä Patiin ja mennään immigration officeen Srin kanssa anomaan viisumiin jatkoa. Ihana kuulla, sillä olin jo huolissani, mahdetaanko päästä matkaan kuudes päivä. Viisumin anomiseen pitää olla Supraptolta kirje, jossa kerrotaan että ollaan täällä ja kaksi valokuvaa. Kun viisumi on saatu, seuraavana päivänä pitää ilmoittautua poliisille ja saada heiltä poliisiraportti, johon tarvitaan myös kaksi passikuvaa. Sillä raportilla sitten todistetaan, että viranomaiset tietävät meidän oleskelusta. Samalla Sukati ilmoittaa meidät kaikille niille muille tahoille, jotka sen tiedon haluavat kuten esimerkiksi salaiselle poliisille. Ulkomaalaisia tarkkaillaan, vai?