Annin oppimispäiväkirja ja portfolio

LASTENKOTI: Syvää huolta ja hillitöntä naurua

Menin eilen iltavuoroon. Kun pääsin sisälle, paikalla oli jo emäntä ja uusi työntekijä, joka aloitti samassa vuorossa, myös aamuvuoron tehnyt ho oli paikalla. Uudelle tietysti kerrottiin kovin mistä mitäkin löytyy. Raportillakin kertoiltiin laajemmin minkälaisia lapsia nämä talossa asuvat ovat. Kuuntelin kiinnostuneena, sillä taas tippui muutama tieto lapsista, joka oli mulle uutta.

Lapset olivat innoissaan uudesta työntekijästä. Erityisen kovin jännitti talon pienintä, jolle tästä tuli uusi omahoitaja. Poika ei uskaltanut tulla moikkaamaan heti koulusta tultuaan, vaan kun asiaa kysyin, poika juoksi kuin maantiekiitäjä ikään keittiöön välipalalle. Kävi kyllä välipalan haettuaan kurkkimassa toimiston ikkunoista, oliko uusi omahoitaja sellainen kuin olin kuvaillut. Ei ollut kaksi metrisä leveä ja kaksi metriä pitkä.

Kävin laittamassa pyykkiä yhden pojan kanssa. Poika kyseli miksi haluan olla töissä kahdeksan kauhukakaran kanssa, jotka vaan tappelee keskenään ja kerroin hänelle, etten minä näe heitä ollenkaan kauhukakaroina vaan ihanina lapsina. Hän ei haluaisin ikinä työskennellä tälläisessä paikassa kahdeksan kauhukakaran kanssa. Kerroin, että hän saa isona itse valita, työskenteleekö vaikka toimistossa tai jossain muualla missä ei lapsia ole. Puhuttiin myös siitä, ettei mulla ole jäljellä enää montaa työvuoroa. Ilmeisesti poika on herkkä kaikelle muutokselle ja nyt kun on tottunut siihen, että olen paikalla, en saisi lähteä pois.

Tämä samainen poika oli koko päivän levoton jutuissaan, huusi lujaa ja puhui tyhmiä. Poika selvästi kärsii epätietoisuudesta isän tilasta. Toimistossa oli viesti, joka todella sai huolestumaan. Saa nähdä torstaina miten on käynyt, onko tullut tieto, että pojan isä on kuollut. Ja jos näin käy, mietin miten ihmeessä siinä tilanteessa ollaan. Miten pieni poika, jo äitinsä menettänyt, selviää. Jouduin iltapalalla miettimään omaa käyttäytymistäni, sillä viestin lukeminen vaikutti muhun. Etten vain lisäisi pojan levottomuutta, omalla huolissani olemisella.

Syötiin päivällistä ja kutsuin ensimmäistä kertaa lapset hakemaan ruokaa. Ilmeisesti tapa on otettu rauhoittamaan ruokailuhetkeä ja jokainen lapsi kutsutaan vuorollaan hakemaan ruokaa. Ruuan jälkeen pari poikaa lähtivät ostamaan synttärilahjaa veljelleen ja talossa oli aika rauhallista vain muutaman lapsen kanssa. Yksi oli treeneissä, toinen kaverin kanssa ja kolmas pitkässä puhuttelussa ho:n ja yövuorolaisen kanssa.

Kun vähän oli ruokaa sulateltu, mentiin ulos. Heittelin yhden pojan kanssa koripalloa ja poika laski pisteitä. Pelasin myös hiljaisen tytön kanssa footbagia. Tyttö potki sitä ekaa kertaa ja osui harvakseltaan, muttei se menoa haitannut. Tyttöä nauratti, ihan hillittömästi. Se oli sellaista syvältä kumpuavaa naurua ja aika pitelemätöntä. Samalla tavalla nauraa pienet lapset, kun niiden kanssa leikkii tätä kurkkaa sohvan tai tyynyn takaa leikkiä. Tyttö itsekin huomasin naurunsa ja arveli sille syyksi nälän. Ja edelleen nauratti.

Tunnisteet: lastenkoti, työssäoppiminen

posted by Anni @ 10:05 ap.