perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

LASTENKOTI: Terve ja kiitos kaloista

Kaksi viimeistä päivää ovat nyt takana päin. Torstaina aamuvuoro, johon sisältyi palautekeskustelu ho:n kanssa. Täytin ensin itsearvioinnin, jonka ho luki ja sitten kommentoi. Hyvää palautetta, omat arviot realistisia. Paljon kannustusta ja paljon hyvia juttuja, joita kehittää omassa työssä.

En ole koskaan tykännyt arvioinneista, etenkään siitä rakentavasta kritiikistä. Onneksi nyt ennen tätä jaksoa aiheesta puhuttiin ja sain rakentavan kritiikin vaihdettua omiksi kehityshaasteiksi, jää paljon parempi maku ja tuntuu, että se on tarkoitettu omaksi hyväksi eikä moitteeksi. Kaiken kaikkiaan ho:lta on ollut helppo ottaa asioita vastaan.

Tänään tein pitkän iltavuoron. Tarjouduin heti aluksi hakemaan lautasia, kun oli kuitenkin ylimääräistä työvoimaa ja emäntä ei kuulemma viihdy vieraan ratin takana uusissa paikoissa. Ja mikä siinä auttaessa etenkin asioissa, jotka itselle luontevia (plus ajaminen on kivaa, kun sitä ei muuten joudu tekemään liikaa).

Ehdin takaisin rapsalle. Ennen ruokaa leikkasin kakkua valmiiksi ja tein itselleni laktoositonta ruokaa. Otin viimeisen päivän kunniaksi suklaakakun mukaan. Syötiin sitä jälkkäriksi ja hyvin upposi niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Ruualla oli hiljaista, kun kolme lasta oli muualla ja yksi söi erikseen (lasten yhdessä sopima rangaistus ruokapöydässä tapahtuvasta hölmöilystä, yksin syödään niin monta päivää kun on ikävuosia).

Herkuttelun jälkeen lapset pistettiin pihalle. Meinasi ruuan jälkeinen väsymys painaa ja painuin pihalle lasten kanssa. Lapset houkuttelivat mut penkkikseen mukaan. Ihan tuttuja juttujahan pelin säännöt oli lapsuudesta, mutta piti kyllä kerrata ne. Oli kiva pelata yhdessä. Jo ennen kuin tunti oli kulunut, muutama jo mankui sisälle. Tunnin malttoivat olla ulkona, on se pelikoneiden viehätys mahdottoman suuri.

Ilta meni rauhallisesti. Superrauhallista oli silloin kun pojat pelasivat vuoronsa pelihuoneessa. Katseltiin telkkaria. Myöhemmin alakerrassa pojat pelailivat omia pallopelejään. Välillä äänen voimakkuus vähän nousi, mutta yllättävän rauhallisesti heittelivät sählypalloa pieneen muoviseen seinään teipattuun koristelineeseen. Jututkin pysyivät tosi siisteinä, kun yleensä tuossa porukassa alkaa aika räävittömätkin ilmaukset helposti sinkoilemaan. Kun järkyttävän huono uusi hevibändistä kertova tv-sarja alkoi, sain houkuteltua pojat jättämään pelit sikseen.

Sain vielä illalla ho:ta kirjallisen arvioinnin luettavaksi ja vaihdettiin siitä muutama sana. Itse olin arvioinut arvosanaksi nelosen ja ho:lta tuli kolmonen. Se tuntui hirveän kurjalta numerolta. Tosin kun siitä sanoin, ho osasi perustella sen hirveän hyvin, nätisti ja sai sen käännettyä ovelasti kuulostamaan omalta parhaaltani. Laittamalla nelosen, ho olisi kuulemma tehnyt väärin mua kohtaan, sillä silloin numerosta ei näkyisi, mikä potentiaali vielä jäi musta vapautumatta. Toivottavasti muutkin osaavat lukea numeron niin.. Muutenhan arvioinnissa tulee kyllä esille paljon hyvää.

Oli haikeaa luovuttaa avain, tajuta, ettei ole työvuoroja tiedossa. Vain yksi lapsi reagoi mun lähtöön, kyseli, nähdäänkö enää. Ulkona samaa aikaa poistuva työntekijä kysyi, olenko mä valmis sijaistamaan ja vastasin, että tekisin sitä mielelläni.

Mielettömän antoisa jakso takana, josta on irronnut oppia, jota voin hyödyntää varmasti melkein missä vaan ihmisten kanssa työskennellessä, etenkin lasten ja nuorten parissa.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

LASTENKOTI: Hektistä menoa

Viiden päivän vapaiden jälkeen olin johtajan ja emännän kanssa aamuvuorossa. Kun meitä oli niin monta, johtaja hoiti toimistopuolen ja emännällä ja mulla oli aikaa kaikkeen muuhun, ei askaretta hirveästi ollut. Oli mukava kun lähetettiin asioille.

Yhden lapsen terveysasemalta lainassa ollut PEF-mittari piti palauttaa ja samalla reissulla hoituisi useampikin asia. Reittipalvelun vilkaisu netistä, kassasta rahaa ja emännältä kauppalappu. Kävin ostamassa rimaa, viemässä PEF-mittarin terveysasemalle ja paluumatkalla kaupassa. Oli kiva ajella itselle uudella autolla, vaikka niin kuin aina vieraan auton kanssa, kytkin on niin erilainen, että auto väkisinkin sammuu johonkin risteykseen tai valoihin.

Taloon palattuani imurointia ja pölyjen pyyhintää, sitten lounas ja emännän tekemät juuri uunista otetut sämpylät. Lapsia alkoi ripotella koulusta puolen päivän jälkeen. Pojilla oli vähän levottomuutta ilmassa. Pelaaminen oli taas ensimmäisenä kiinnostuksen kohteena.

Hiljaisen aikana kävin heittämässä yhden pojan treeneihin.

Päivä oli aika rauhallinen kaiken kaikkiaan. Pojissa oli sitä levottomuutta ja etenkin yhdessä veijarissa, joka pomppi vieterinä pitkin seiniä. Naureskelin, että vähän on virtaa. Olisi tehnyt mieli kokeilla jollain porkkanalla saada poika istumaan hiljaa paikallaan viisi minuuttia, jätin koittamatta ja ho sanoi, ettei sellasta porkkanaa olisikaan, että poika paikallaan olisi.

Poika, jonka isä kuoli, oli paljon kiinni aikuisissa ja vähän ylikierroksilla. Ilmeisesti liikaa menoa ja pyöritystä. Poika kyseli taas montako vuoroa on jäljellä ja mietti, pitäisikö mun saada läksiäislahja. Hellyyttävä ajatus. Sanoin, että ehkä voitaisiin herkutella mun viimeisenä päivänä.

On ollut aika helppo työskennellä talossa opettajan ja ho:n kanssa noin puolitoista viikkoa sitten käymäni keskustelun jälkeen. En ole stressannut enää olemisesta. Harmitti, että rapsa meni vähän ohi mun osalta, sillä tykkään niistä tilanteista kun kuulee ja pääsee puhumaan muiden aikuisten kanssa. Se on ehkä sellanen osa harjottelijana olemista, tarvitsisi melkein päivittäin puida arkisiakin tilanteita. Pelkkä paperille purkaminen ei tuo kaivattua vuorovaikutusta. No huomenna on ho:n kanssa palautekeskustelu ja vähän jännittää.

Tunnisteet: ,

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

LASTENKOTI: Kuolema

Eilen matkalla iltavuoroon olin hyväntuulinen, olin juuri saanut tiedon tulevan kesän leiritiimistäni, sillä menen tänäkin vuonna vapaaehtoisena ohjaamaan protuleiriä.

Kun astuin ovesta sisään arvasin heti, että pojan isä on kuollut. Ho tuli kanssani toimistoon ja kertoi tarkemmin. Pojalle oli kerrottu keskiviikkona koulun jälkeen ja näille parille ensimmäiselle päivälle varattiin yksi työntekijä vain pojan tueksi. Liikutuin valtavasti ja olin pojan puolesta pahoillani. Kysyin ho:lta miten toimisin ja hän kehoitti tekemään niin kuin hyvältä tuntuu. Kävin sanomassa pojalle, että olen pahoillani ja että olin kuullut uutisen. Poika vastasi naureskellen ”aha, aha” ja jatkoi telkkarin katsomista. Oma olo helpottui kun olin sanonut osanottoni pojalle. Oli luonnollista olla talossa, kun poika tiesi, että mä tiesin.

Päivä oli yllättävän helppo. Poika oli reippaana koko päivän, eikä käsitellyt isän kuolemaa, tunteet eivät ainakaan olleet pinnassa. Koko talo oli rauhallinen, vaikkei muut lapset oikein reagoineetkaan. Ymmärrystä taisi myös löytyä siinä, että orvoksi jäänyttä eivät säännöt samalla tavalla koskeneet sinä päivänä.

Vieraita kävi katsomassa poikaa. Ei kyynelehtimistä vaan ulkopuolelta näytti, että kyseessä on vain iloinen sukulaisten tapaaminen. Puhuivat kyllä tavaroiden jakamisesta.

Oli olo, että olisin voinut tehdä enemmän, mutten tiennyt mitä. Ho näytti kovin väsyneeltä sen kaiken keskellä. Pojan omahoitaja oli lomalla, ho on hänen varahoitajansa ja siksi tukeminen vierähti hänen harteilleen.

Ilta kului välillä vain jonkun lapsen kanssa sohvalla istuen ja telkkaria katsellen. Tai sitten korjailin astioita kaappeihin tai tiskikoneeseen tai kävin laittamassa pyykkiä koneeseen tai kuivamaan. Kaikella tapaa rauhallinen ilta.

Kun lähdin kotiin herkistyin uudelleen, kun ei tarvinnut pysyä kenenkään edessä rauhallisena. Itku ei tullut, mutta silmät kostuivat ja sama tapahtuu edelleen, kun ajattelen poikaa. Yöllä olin saanut ho:lta postia, jossa oli kiitos ja huoli siitä, etteivät asiat jää painamaan mieltäni. Tunteethan tämä nostaa pintaan, mutta muuten olo on ihan hyvä, eikä mikään kaiverra. Jotain kysymyksiä nousee pintaan varmasti vielä viimeiseksi viikoksi..

Viiden päivän vapaa, flunssasta toipumista ja enää kolme työvuoroa jäljellä. Haikeaa.

Tunnisteet: ,

torstaina, huhtikuuta 05, 2007

LASTENKOTI: Syvää huolta ja hillitöntä naurua

Menin eilen iltavuoroon. Kun pääsin sisälle, paikalla oli jo emäntä ja uusi työntekijä, joka aloitti samassa vuorossa, myös aamuvuoron tehnyt ho oli paikalla. Uudelle tietysti kerrottiin kovin mistä mitäkin löytyy. Raportillakin kertoiltiin laajemmin minkälaisia lapsia nämä talossa asuvat ovat. Kuuntelin kiinnostuneena, sillä taas tippui muutama tieto lapsista, joka oli mulle uutta.

Lapset olivat innoissaan uudesta työntekijästä. Erityisen kovin jännitti talon pienintä, jolle tästä tuli uusi omahoitaja. Poika ei uskaltanut tulla moikkaamaan heti koulusta tultuaan, vaan kun asiaa kysyin, poika juoksi kuin maantiekiitäjä ikään keittiöön välipalalle. Kävi kyllä välipalan haettuaan kurkkimassa toimiston ikkunoista, oliko uusi omahoitaja sellainen kuin olin kuvaillut. Ei ollut kaksi metrisä leveä ja kaksi metriä pitkä.

Kävin laittamassa pyykkiä yhden pojan kanssa. Poika kyseli miksi haluan olla töissä kahdeksan kauhukakaran kanssa, jotka vaan tappelee keskenään ja kerroin hänelle, etten minä näe heitä ollenkaan kauhukakaroina vaan ihanina lapsina. Hän ei haluaisin ikinä työskennellä tälläisessä paikassa kahdeksan kauhukakaran kanssa. Kerroin, että hän saa isona itse valita, työskenteleekö vaikka toimistossa tai jossain muualla missä ei lapsia ole. Puhuttiin myös siitä, ettei mulla ole jäljellä enää montaa työvuoroa. Ilmeisesti poika on herkkä kaikelle muutokselle ja nyt kun on tottunut siihen, että olen paikalla, en saisi lähteä pois.

Tämä samainen poika oli koko päivän levoton jutuissaan, huusi lujaa ja puhui tyhmiä. Poika selvästi kärsii epätietoisuudesta isän tilasta. Toimistossa oli viesti, joka todella sai huolestumaan. Saa nähdä torstaina miten on käynyt, onko tullut tieto, että pojan isä on kuollut. Ja jos näin käy, mietin miten ihmeessä siinä tilanteessa ollaan. Miten pieni poika, jo äitinsä menettänyt, selviää. Jouduin iltapalalla miettimään omaa käyttäytymistäni, sillä viestin lukeminen vaikutti muhun. Etten vain lisäisi pojan levottomuutta, omalla huolissani olemisella.

Syötiin päivällistä ja kutsuin ensimmäistä kertaa lapset hakemaan ruokaa. Ilmeisesti tapa on otettu rauhoittamaan ruokailuhetkeä ja jokainen lapsi kutsutaan vuorollaan hakemaan ruokaa. Ruuan jälkeen pari poikaa lähtivät ostamaan synttärilahjaa veljelleen ja talossa oli aika rauhallista vain muutaman lapsen kanssa. Yksi oli treeneissä, toinen kaverin kanssa ja kolmas pitkässä puhuttelussa ho:n ja yövuorolaisen kanssa.

Kun vähän oli ruokaa sulateltu, mentiin ulos. Heittelin yhden pojan kanssa koripalloa ja poika laski pisteitä. Pelasin myös hiljaisen tytön kanssa footbagia. Tyttö potki sitä ekaa kertaa ja osui harvakseltaan, muttei se menoa haitannut. Tyttöä nauratti, ihan hillittömästi. Se oli sellaista syvältä kumpuavaa naurua ja aika pitelemätöntä. Samalla tavalla nauraa pienet lapset, kun niiden kanssa leikkii tätä kurkkaa sohvan tai tyynyn takaa leikkiä. Tyttö itsekin huomasin naurunsa ja arveli sille syyksi nälän. Ja edelleen nauratti.

Muutenkin ilta oli aika rauhallinen. Välillä tuntui, että lapsilla oli paljon omia juttuja. Meno oli myös aika levotonta, kun yksi omalla käytöksellään villitsi muita. Vähän jääräpäisyyttä ja aika paljon levottomuutta. Muuten mukava ilta.

Tunnisteet: ,

maanantaina, huhtikuuta 02, 2007

LASTENKOTI: Viikonloppu vähillä levoilla

Lauantaina oli pitkä vuoro klo 9-21. Töihin mennessä niin lapset kuin aikuisetkin olivat aamupalalla. Hoidettiin sijaisen kanssa lakanoita mankelin kautta kaappiin ja avustin synttärisankaria kakun teossa.

Neiti rönsyileväinen ei kuulemma ollut ikinä täyttänyt kakkua, joten olin henkisenä tukena. Vaaleanpunaista mansikkakermavaahtoa pursottimella, koristeiksi syötäviä pieniä kukkasia ja lehtiä, kahdenlaisia strösseleitä ja koristekuulia. Yritin rajoitella välissä neidin intoa lisätä kaikkea. Pelkäsin että menee överiksi ja täyden stopin pistin vain kahvipapukarkeille, mitä neiti meinasi laittaa mansikkakermavaahtokakkuunsa. Kaunis kakku tuli, eikä se lopulta näyttänyt liian täyteen tungetulta.

Muuten sitten juhlien valmistelujen ja jälkien siivousten kanssa painittiin. Neidillä on hallussaan tämä hommien delegointi, joten kaikki yritettiin ovelasti nakittaa muille. Onneksi tämä piirre oli tiedossa ja tyttö joutui hommiin. Juhlat meni hyvin, mutta jälkien korjaamisesta sai sanoa jokaisesta asiasta erikseen. Jopa siihen pisteeseen, että minua alkoi jossain vaiheessa oikeasti ärsyttämään sanominen.

Muutenkin meni mukavasti ruokailujen jaksottaessa päivää. Välissä useampaan kertaan ulkoilua lapsilla, minä pääsin taas tekemään ruokaa jota en kotona tee (jauhelihakeittoa) ja kerkesimpä minäkin pihalle päivällisen jälkeen.

Yhteistä footbaginpotkimista en saanut kahden pojan kanssa aikaiseksi, mutta potkiskelin sitä yksinäni samalla pihalla skeittailevan ja toisen ralliautoa askartelevan kanssa. Sain myös skeittaamisen ensimmäisen oppitunnin, pysy skeitin päällä. Vihdoin oli jotain, millä sain luotua paremmin yhteyttä näihin poikiin, minä kun en osaa heidän kanssaan jutella lätkästä tai pelata sählyä. Vaikkei ollut varsinaista yhdessä toimimista, oltiin kuitenkin yhdessä pihalla ja tuli juteltua.

Huomasin jo lauantaina töihin mennessä, että perjantain keskustelutuokio opettajan ja ho:n kanssa antoi varmuutta ja rohkeutta. Päätin myös yrittää ottaa rennommin, erityisesti, kun siitä oli keskustelutuokiossa puhetta ja pitkä päivä oli edessä.

Mietiskelin omaa energiankäyttöä. Kun ensimmäisen kerran olin leiripuuhissa vastuullisemmassa asemassa, muistan hyvin, kun keskellä viikkoa itkin, kun en saanut tehtyä kaikkea mitä olin itselleni hamstrannut. Sen jälkeen leiripuuhissa olen ollut tarkka levon määrästä ja tietoinen siitä, minkälaisen määrään hommia jaksan tehdä ja vastuuta ottaa. Työssäoppimisjaksolla kyse ei ehkä ole samalla tavalla konkreettisista asioista, mutta omat vaatimukseni eri asioista ovat samalla tavalla helposti hyvin korkealla. Ei ihme kun työpäivän jälkeen väsyttää kun yrittää imeä ja oppia kaiken heti samalla tehden työtä hyvin ja vuorovaikuttaen yms yms.

Sunnuntaina oli aprillipäivä ja se näkyi. Jäynää ja jekkua tuli vastaan, kaikki niistä eivät edes oikein hyvän maun rajoissa. Päivä meni aika rauhallisesti. Huomaa hyvin, kun ei heti kirjoita asioita muistiin ne liukenevat sieltä hyvin äkkiä. Pakko olla itselleen armollinen tässä asiassa. Aikaa ja voimia ei vain ole riittänyt.

Maanantaina oli aamuvuoro ja kaksi lasta kotona. Aika leppoisasti ja letkeästi päivä sujui. Aamulla väsymystä, sitten siivoilua. Syötiin lasten kanssa lounasta ja katsottiin Ötökän elämää leffa. Synttärisankarin kakun täyttämistä.

Käytiin yhden pojan kanssa kaupassa iltapäivällä hakemassa lisää maitoa. Poika jutteli kännisistä, kuinka ne”näin kompastuessaan tähän ja sitten lyö pään tohon ja kuolee”. Jostain orpo olo kommentista lähti keskustelu siitä, olenko minä orpo ja kuinkä hän on (äiti on siis kuollut). Päivän mittaan poika oli monesti kysellyt isälle soittamisesta. Vasta rapsalla kuulin, että isää ei olla tavoitettu pitkään aikaan ja pojalla varmasti huoli, onko alkoholiin taipuvainen isä kuollut.

Samalla matkalla käytiin mielenkiintoinen oma lähikauppa keskustelu. En tiennyt kaupalle menevää reittiä lähikaupalle. Kerroin etten ollut koskaan siellä käynyt ja poika tuhisi ihmeissään jotain vastaukseksi. Sanoin, että mulla on oma lähikauppa jossa käyn, joka on lähellä mun kotia, samoin kun kauppa jonne oltiin menossa on hänen kotinsa lähellä. Poika tarttui monesti omistussuhteeseen, ei ole hänen kauppansa. Ja totesi myös, ettei lastenkoti ole hänen kotinsa. Muistelen kyllä kuulleeni, ettei pojan isä ole antanut pojalle hyväksyntää asua lastenkodissa ja siitä varmasti tämä ajatus kodin sijainnista todennäköisesti isän luona.

Tunnisteet: ,